Luetko runoja, Sami Laakso?

Tässä juttusarjassa työkseen runoja ja sanoja kirjoittava Linda Huhtinen vie jääkiekkoilijat päivän ajaksi runojen ja taiteen maailmaan, yrittäen löytää sen piilotetun yhtäläisyyden, joka yhdistää ammattiurheilijan ja ammattihaaveilijan.

Tapaan Sami Laakson Runokahvilassa kello 11:30. Olen valmistautunut tapaamiseen tekemällä tarvittavat taustaselvitykset. Tiedän Samista sen, mitä jääkiekkoilijasta oleellisesti kerrotaan: 92-24-190cm-95kg. Lienen kuitenkin tyypillinen haaveilija ja kyllästyn nopeasti numeroiden lukemiseen. Jätän selvitykset sikseen. Kirjaan kuitenkin muistiinpanoihini kysymyksen: miksei jääkiekkoilijoista kerrota juuri koskaan mitään oikeasti tärkeää? Miksei heiltä kysytä: mikä on elämän tarkoitus, mistä runoista pidät ja nautitko tähtien katselemisesta iltaisin?

Tänään vien Sami Laakson lukemaan runoja.

Olen astumassa jännittävien kysymysten äärelle. Tehtävänäni on erilaisia jääkiekkoilijoita tapaamalla löytää se syvälle piilotettu salaisuus, joka yhdistää taivasta tuijottelevaa haaveilijaa ja määrätietoista urheilijaa. Mediassa esille nostettu hahmo, joka luistelee kentänlaitaan, siirtää hammassuojiansa ja antaa nopean analyysin pelinkulusta on kaukana siitä verkkaisesti laahustavasta mietiskelijästä, joka saattaa tuijottaa tuntikausia pihapuuta. Tai ainakin siltä minusta tuntuu.

Kouluaikoinani jääkiekkoilijat olivat laumaeläimiä - toistensa kaltaisia, määrätietoisen suureleisesti ryhmässänsä kulkevia karpaaseja. Tavallaan he ovat sitä vieläkin. Tuntemani runoilijat sitä vastoin viihtyvät yksikseen, puhuvat vain jos kysytään ja haahuilevat askeleidensa päämäärättömien ympyröiden mukaisesti sinne minne milloinkin tuntuu. Mustavalkoinen, aavistuksen liioiteltu yleistys, jossa kuitenkin lienee vähän perää: runoilijat ja urheilijat ovat erilaisista puista veistettyjä.

Määrätietoinen kapteeni

Olen suhtautunut maltillisesti projektiini, jonka aikana tutustutan jääkiekkoilijat minun maailmaani. Risaisiin maalaustelineisiin, muistivihkoihin, kannettomiin runokirjoihin ja kirjastoihin. Pieni skeptikko minussa epäilee tavoitteeni onnistumista. Ehkä me vaan todella olemme liian erilaisia.  

Olen väärässä.

”Elämästä tulee aika suppeaa, jos näkee vain pienen ympyrän sisällä olevat asiat” sanoo Sami Laakso.

On kulunut vasta viisi minuuttia ja edessäni istuva nuorukainen onnistuu avaamaan solmujani. Totta, elämä on mielenkiintoisempaa, jos uskaltaa katsoa kauemmaksi, eikä rajoita kaikkea vain yhteen asiaan. Kerron viihtyväni Runokahvilassa, sillä sen ikkunoista näkee kauas. Siellä on hyvä kirjoittaa ja ihmetellä. On hyvä katsella tehdessään moneen suuntaan. Sami on samaa mieltä: jääkiekossa tarvitaan laajaa näkökenttää.

Sami Laakso kertoo elämästänsä. Viidessätoista minuutissa hän on sivunnut läpi pelot ja perfektionismin, mentaalivalmentajat ja realiteetit, jotka tulee löytää saadakseen hyvän elämän. Minä istun ja kuuntelen. Ajattelen: jos minä olisin noin rohkea, olisin antanut ensimmäiset tekstini julkaistavaksi jo 16-vuotiaana.

Se, mitä urheilusta puhuttaessa haluttaisiin tietää, tulee tässä: Sami on LeKin kapteeni, pelannut koko ikänsä, määrätietoinen lempääläläinen ja kova joukkuepelaaja. Hän on ryhdikäs urheilija, joka osaa tarkastella myös Mestiksen ongelmia. Se, mitä minun mielestäni hänestä tulisi kirjoittaa, lienee jo kaukana jäähallista: Sami on luonteva ja rehellinen puhuja, hän kyselee kysymyksiä ja välittää siitä, mitä toinen vastaa. Hän katsoo hyväntahtoisesti silmiin ja on läsnä.

”Pelatessa tarkkaillaan koko ajan. Joku katsoo ja arvioi kaiken aikaa sitä, mitä kentällä teet”, Sami kertoo.

Minä olen aina pitänyt jääkiekkoa mielenkiintoisena, mutta tavallaan myös hieman liian yksinkertaisena lajina. Mennään kiekon perässä sinne tänne, siinä se. Kerron Samille ajatukseni ja olen hieman pahoillani siitä, miten suppeasti olen asiaa tullut tarkastelleeksi. Myönnän, että olisin saattanut jo luovuttaa leipälajini suhteen, jos joku seisoisi päivittäin minun takanani, tarkastaisi jokaisen kirjoittamani pilkun ja toruisi kirjoitusvirheistä ja sieluttomista lauseista. Minä en taida olla tarpeeksi vahva päivittäiseen kritiikkiin.  Sami sanoo, että jääkiekossa epävarma pelaaja on heikko ja minä naputan kynällä muistikirjani kantta.

Sami kertoo lajista ja sen haasteista. Jääkiekkoilija ei saisi näyttää tunteitansa. Ajatus, josta pyritään kasvamaan ulos, mutta joka pitää silti sitkeästi pintansa miespainotteisessa ryhmässä.

Entä sitten jos oikeasti – siis ihan todella todella paljon – on halunnut voittaa ja käyttänyt kuukausia tuon asian eteen ja sitten ei voitakkaan. Eikö silloinkaan saa näyttää suruansa?

Ei tavallaan. Pitäisi pystyä pysymään kovana.

Minä en osaa sitä.

Riisuttu kaupallisuus

Tilanne alkaa hahmottua minulle. Laji, jota pidän miellyttävänä, mutten älyllisesti kovin haastavana, vaatiikin harrastajikseen ihmisiä, jotka ovat paljon kovempia kuin minä. Heillä pitää olla pitkät pinnat, paksu nahka, kivenkova itseluottamus, kyky kestää arvostelua ja sitä, että joku seuraa jokaisen virheesi vierestä.  Ja heidän pitää kestää kaikki tämä näyttämättä sitä, että jokin asiaa tuntuu surulliselta.

Sami kertoo, ettei olisi vielä muutamia vuosia sitten puhunut asioista näin avoimesti. Hän on ottanut harjoittelunsa tueksi mentaalivalmentajan, joka on saanut monet kysymykset aukeamaan. Ilmankos. ”Kaikki lähtee omasta päästä ja ajatuksista”. Olen samaa mieltä. Pian huomaan, että me olemme kumpikin perfektionisteja, jotka omistautuvat tiukasti valitsemalleen asialle. Se on toisinaan vaikea yhtälö: tehdä koko ajan jotkakin, missä ei siedä itseltänsä mitään keskinkertaista. Ei edes silloin kun tietää, että ihminen on aina keskeneräinen.

Sami kertoo tavoistansa kehittää itseänsä ja löytää tasapainoa. Selvitäkseen itsensä kanssa, tulee meidän löytää asioita, jotka vapauttavat ajatuksemme ja mielemme. Samille ne ovat hetkiä, joissa hän päästää koiran vapaaksi pellolle. Koira juoksee kauas ja Sami seuraa vierestä sen vapaata riemua. Siinä on paljon symboliikkaa, josta pidän.

Minä itse olen jo vuosien ajan kävellyt lähes päivittäin hautausmailla. En osaa selittää miksi.

”Ehkä siksi, että sieltä on riisuttu kaikki kaupallisuus. Se on puhdas”, ehdottaa Sami Laakso. Kirjoitan ajatuksen ylös ja palaan siihen monesti seuraavien päivien aikana. Siinä se on. Vastaus kauan pohtimaani kysymykseen.

Vertailemme päivärutiinejamme. Kun asiaa tarkastelee paperilla edessään, tulee huomanneeksi, ettei pelipäivän rutiinit ole sittenkään niin kaukana kirjoituspäivän aikataulusta. Lopulta kyse on samasta asiasta: kehittymisestä, tekemisestä, harjoittelemisesta ja lopullisesta suorituksesta. Kirjoitettu teksti löytää yleisönsä maltillisemmin kuin maali, joka saa katsojat pomppaamaan ylös. Silti kummankin tapahtuman sarja on todellinen, osa sitä, mitä me teemme.  Sami ei ole rajoittanut todellisuudentajuaan vain omaan todellisuuteensa, hän tutkii kiinnostuneena myös minun rutiinejani.

Minulle lukeminen on treeniä. Se on pääni kehittämistä ja koulimista, tarkkaa harjoittelua, josta ei saa lipsua. Se, että pidän kirjoittamisen lomassa lukutaukoja, on kuin venyttelisi. Minun maailmassani koittaisi nyt lukutauko, siksi ojennan Samille pehmeäkantisen Cohenin ja kylkiäiseksi toisenlaista purtavaa: sanoilla leikittelevää Juice Leskistä.

Jääkiekkoilija ei pelkää tarttua runokirjaan. Hän ottaa kirjat vastaan mielenkiinnolla.

Sami lukee maltillisesti: alusta loppuun, palaten uudelleen alkuun ja edeten rauhallisesti taas viimeiselle riville asti. Hän kertoo lukevansa paljon, vaikka runous onkin vieraampi laji, vaikka myöntääkin lapsena kirjoittaneensa muutaman runon itsekin. Hän kutienkin tietää, ettei voisi jättää runoa kesken – luonteensa vuoksi hän lukisi sitä niin kauan, että saisi ratkaistua tekstin taakse kätkeytyvän oivalluksen. Siitähän runossa on kyse: tarinasta tarinan takana.

Sami tulkitsee runoja ja tekstejä kuin vanha tekijä. Salaisuus on yksinkertainen: lapsuudessa luettiin aina Aku Ankkoja, siitä on vanhempia kiittäminen. Tiedän tunteen.

On jälleen treenipäivä ja Samin tulee palata Lempäälään. Kahvit on juotu jo tunti sitten ja runokirjat ovat pöydällä samanlaisessa sekamelskassa kuin työpöydälläni. On kuitenkin vielä syytä tehdä eräs työntekoni tärkeistä rutiineista: ottaa runokirja käteen ja kävellä kosken kupeeseen ihmettelemään. Sami ei pidä sitä outona vaan tarttuu toimeen.

Kävellessämme kerron, miksi Tammerkoskella käyminen kuuluu rutiineihini. Palaan tänne aina kun olen epävarma itsestäni tai tekstistäni. Tammerkoski on kaupunkini ylpeyksiä, vaikkei moni sen yläjuoksua haluakaan jäädä liioiksi katselemaan. Oikeastaan se on monelle pettymys: toisin kuin postikorteissa, koski pitää kovaa ääntä ja sen vellova vesi ei ole kirkkaan kaunista. Ei, se on ruman keltaista sohjoa, aivan kuin loskaa ja räntää.

Mutta koski on viisas: se on kuin ei välittäisikään siitä, mitä muut sen olettavat olevan.

Ja sen uskomaton voima puskee sitä aina vain eteenpäin.