Miksi et pelaa NHL:ssä, Niclas Lucenius?

Jos äiti olisi saanut päättää, pelaisi Niclas Lucenius tällä hetkellä NHL:ssä ja Atlanta Trashersissa. Niclas korjaa äidilleen, että Atlantassa ei ole tällä hetkellä NHL-joukkuetta. Satu-äiti ei tuosta välitä, vaan on sitä mieltä, että sopimustarjous olisi pitänyt allekirjoittaa. Ja äiti tuskin tulee mieltään muuttamaan, vaikka onkin silminnähden onnellinen siitä, että Niclas asuu taas kotona.

 

–Halusin pelata vielä vuoden Tapparassa. Sitten sen kauden jälkeen tulikin vuoroon KHL ja Dinamo. Kyllä se änäri koko ajan mielessä oli. Jenkit oli jo tuttu maa ja halu sinne takaisin oli kova heti vaihtovuoden jälkeen, Lucenius sanoo.

 

Siirtoa siihen kaikkein tarunhohtoisimpaan sarjaan ei lopulta tapahtunut. Syitä siihen on monia.

 

–Olen aina halunnut pelata paljon ja kehittää itseäni paremmaksi pelaajaksi ja pelata mahdollisimman kovalla tasolla. Sairastumisia ja loukkaantumisia ei pysty mitenkään ennustamaan. Ne tuli vähän ikävään kohtaan meikäläiselle.

 

Äänessä ei ole värähdystäkään katkeruudesta. Ja miksikäs olisi. Peli kulkee tällä hetkellä mukavasti kasvattajaseuran paidassa.

 

–Tässä kun keskittyy yhteen päivään kerrallaan, kuuntelee eriäviä mielipiteitä jääkiekosta avoimesti ja kuuntelee omaa kroppaansa, niin menee monella tapaa eteen päin päivittäin.

 

 

Mieli avoinna maailmalle

 

Pitkä blondattu tukka pystyssä lähti teini-ikäinen Niclas Lucenius maailmalle. Elämä oli tarjonnut siihen mennessä kaukaisimmaksi kääntymispisteeksi jonkun saksalaisen lentokentän, mutta nyt näytti Luceniuksen nenä kohti Amerikan Yhdysvaltoja.

 

Avoin ajatusmaailma nuoreksi ihmiseksi. Ei jännittänyt Niclasta, vaan hän lähti katsomaan maailman meininkiä. Matkailu avartaa.

 

Suomen vanhimman kaupungin, Turun, keskustassa varttunut Lucenius lähti jo nuorena maailmalle. Kaupunkilaiselämään tasapainoisessa Suomessa tottunut teini päätyi opiskelemaan stipendillä keskelle ei-mitään, Uplandin kouluun Kennett Squareen. Elämä ei ollutkaan kaikki keskittynyt kaupunkeihin, vaan maailma tarjosi täysin uudenlaisen näkökulman peltojen ja hevosten ympäröimänä.

 

Peltojen keskeltä Niclas löysi rauhan. Vaikka luokkajako Yhdysvalloissa on Suomea rajumpi, eikä kaikkien kohdalla nallekarkkien jakojäännös ole edes tasan laitettavissa, näytti Uplandissa vietetty vuosi Niclakselle jotain sellaista, johon hän edelleen, vuosien jälkeenkin, aina palaa uudelleen. Olipa kausi kaukalossa mennyt hyvin tai huonosti, Jenkeissä hänet otetaan aina vastaan samalla innostuksella ja avoimesti.

 

–Kyllä mä nautin meiningistä siellä. Sain elinikäisiä ystäviä siltä matkalta, Lucenius kertoo.

 

Hevoset ja pellot tarjoavat mietintäkumppanin edelleen siinä kohdin, kun pitää miettiä uran jatkumista ja muita arkisempia juttuja. Silloin tilataan lennot Uplandiin ja matkataan tuttavaperheen luo.

 

Joskus on rauhoittavinta tuijotella laukkaavia hevosia ja kauniita maisemia.

 

 

Turkulainen Tapparan mies

 

Uplandista tie ei tuonutkaan takaisin Turkuun ja Tepsiin. Turun halleilla liikkui huhuja, että Luceniukselle maksettiin Tapparasta 170 000 euroa kolmesta vuodesta. Tämän huhun kuuleminen saa Luceniuksen nauramaan.

 

–Lukko oli toinen vaihtoehto ja sieltä varmaan olisikin saanut 16-vuotiaan mittapuulla paljon rahaa. Tapparasta sain tyyliin jotain varusteita ja kämpän.

 

Kun Tampereelta järjestyi opiskelupaikka urheilulukiosta, oli Luceniuksen tavarat äkkiä pakattu peräkärryyn. Turussa maa poltti jalkojen alla. Kerran kun oli päässyt maistamaan vapautta ja elämistä omin nokkinensa, sitä oli saatava lisää.

 

–Rahaa siitä kaudesta ei tullut, mutta eipä pelaamisesta tarvinnut maksaakaan.

 

Paikka urheilulukiossa merkitsi lopulta sen verran paljon, että Rauma putosi äkkiä pois vaihtoehdoista. Koulu piti hoitaa.

 

Tampereen puolesta liputtivat myös vanhemmat, jotka olivat vakuuttuneita Tapparan edustajien kanssa käydyistä keskusteluista. Pojasta pidettäisiin hyvää huolta.

 

Tampereella Lucenius pääsi aloittamaan pelit Tapparan A-junnuissa. Edellinen kausi jenkeissä oli pelillisesti vähän ”sinne päin”, joten siitä ei varsinaisesti saanut pohjaa ponnistaa. A-junnuissa vastustajat olivat isompia, vahvempia ja nopeampia. Tie vei välillä myös B-junnuihin. Ja onneksi vei. Siellä hän tutustui mieheen nimeltä Aleksandr Barkov.

 

–Siinä on sellainen valmentaja ja ihminen, joka eniten mun kanssa ajattelee pelistä samalla tavalla. Hän neuvoi mulle sellaisia asioita, joita olin itsekin funtsinut, mutta paljon syvemmin. Ei ole sattumaa, että hän oli ite hemmetin hyvä pelaaja. Eikä liene sattumaa sekään, että hänen poikansa on myöskin ihan hyvä kiekkoilija. Virheitä minimoimalla ei sellaiseksi pelaajaksi kasveta.

 

–Ei susta Aleksandr Barkovia tule, jos heität aina punaisen jälkeen kiekon päätyyn. Onnistumisia ei tule, jos ei yritä mitään, Niclas ynnää saamiaan oppeja.

 

 

Luova ja sopivasti erilainen taiteilija

 

Pelisilmä, yksilötaidot ja luovuus – niistä on Niclas Lucenius tehty. Maila käteen, pallo tai kiekko välineeksi. Pelisilmä ei katoa mihinkään, vaikka pallopelin nimi muuttuisikin.

 

Voiko pelisilmää opetella?

 

–Kyllä sitä voi kehittää, mutta pallosilmä kehittyy monien eri lajien harrastamisen yhteydessä. Eri tilanteet, eri lajit, eri ihmiset, kaikki ne opettavat niitä lainalaisuuksia. Nollasta on vaikea kehittyä.

 

Pelin hahmottaminen ja vapaiden syöttölinjojen näkeminen sekuntia ennen muita ovat niitä ominaisuuksia, joilla Lucenius erottuu muista.

 

Tapparassa uran alku kului neloskentässä, rikkovassa roolissa heittämässä pitkää päätyyn ja pelaamassa aloitusta hyökkäysalueelle. Kolmannesta Liiga-kaudesta muutamia pelejä oli jo pelattu, kun mitta vaan tuli täyteen. Lucenius tiesi, että valmentajat ovat kyllä tyytyväisiä, kun toimittaa vain kiekon päätyyn eikä yritä mitään ihmeellisempää.

 

–Tein sitä duunia onnistuneesti silloin. Pienillä minuuteilla, ei tullut tehtyä virheitä. Mutta eipä tullut tehtyä mitään muutakaan. Mietin, että jäkis ei ole nyt kivaa. En tykkää tästä, etten yritä luoda mitään. Nuorelle pojalle se oli kova paikka. Toki paikka olisi kova nyt vanhempanakin.

 

Niclas Luceniukselle jääkiekko ei ole kiva laji, jos ei saa yrittää onnistua.

 

–En mä virheitä tykkää tehdä, mutta haluan edes yrittää! Enhän mä voi muuten edes onnistua.

 

Luceniuksen pelin ytimessä ovat onnistumiset. Ja juuri ne onnistumiset, joita kukaan muu ei edes ymmärrä yrittää. Vajaan kahden kauden Liiga-kokemuksella hän oli mielestään nähnyt sarjaa tarpeeksi ottaakseen ohjia omiin käsiinsä.

 

–Meillä oli Hakametsässä kotipeli Jokereita vastaan. Päätin, että nyt loppu tää päätyyn heittäminen ja kiekosta luopuminen. Alan pitää kiekkoa hallussa, päätin. Ja jos tästä ei tule mitään, ni ainakin oon pelannu kiekkoa kuten osaan ja tykkään.

 

Koko kentän nätti soolo, syöttö polviltaan Jarkko Pyymäelle ja itse ripari sisään. Life is life soi ja peli-ilo löytyi. Jäkis oli taas kivaa. Mutta meno nelosketjussa vaan jatkui.

 

 

Tarvittiin vain riittävän huono maalivahti

 

Harri Säteri oli tuohon aikaan niin huono maalivahti, että maalivahtivalmentaja Jussi Parkkila joutui tekemään hirvittävän määrän ekstratöitä hänen kanssaan. Itselleni peliaikaa ei tullut hirveästi, joten Parkkilan molarijäät tuli tutuksi. Kävin lämimässä Säterille.

 

Luceniuksen kertoman mukaan Säteri ei saanut mitään kiinni, vaan hän sai tehdä hienoja maaleja niin lämärillä, ranteella kuin rystylläkin.

 

–Parkkila vittuili siinä sitten, että missä ne maalit peleistä on Lucenius?

 

Ei niitä maaleja penkiltä tehdä, kuului nuorukaisen vastaus.

 

Parkkila veti mutinasta omat johtopäätöksensä. Valmentajien palaverissa Parkkila oli kertonut, että Lucenius ei ole tyytyväinen rooliinsa. Kova väite johti palaveriin koko valmennusjohdon kanssa.

 

–Ei mulla siinä paljoa hävittävää ollut. Sanoin suoraan, että nyt kun otitte tän puheeksi, niin en ole todellakaan tyytyväinen.

 

Nuori hyökkääjä nousi seisomaan, veti keuhkot täyteen ja puhalsi ulos suoraan sen, mitä oli päässään pyöritellyt:

 

”Olen nuori pelaaja, joka on aina pelannut ja pitänyt kiekkoa. Olisi multa väärä ratkaisu olla tyytyväinen tähän.”

 

Näyttöpaikka oli tuolla puheella myyty Luceniukselle.

 

 

Toisen loukkaantuminen on toisen uran lähtölaukaus

 

Lee Goren loukkaantui kärkiketjusta ja Tapparan valmennusjohto pohti, että kuka pystyy täyttämään taiturin saappaat. Vastausta haettiin Luceniukselta itseltään ja poika vastasi huutoon. Nyt piti toki vielä näyttää kaukalossa, että huutelulle oli katetta.

 

–No niin Lucenius, meet tohon Jori Lehterän ja Jonas Enlundin vierelle ja alat pelata. Sulla on kaksi peliä aikaa näyttää.

 

Palaveri oli päättynyt. Tämä olisi se tilaisuus, jota ei saanut jättää käyttämättä.

 

Hyvät pelikaverit ja hyvä tuuri toivat mukanaan kahteen peliin viisi tehopistettä. Loppu onkin sitten tilastoissa. Sattumien summaa ja tuuria oli tietysti mukana, mutta niistähän onnistumiset tehdään.

 

–Jos Säteri ei olisi ollut niin huono, niin en tiedä mitä olisi tapahtunut, Lucenius nauraa.

 

Jääkiekossa jokainen päivä vaikuttaa aina siihen seuraavaan päivään. Veskarijäät johtivat lopulta siihen, että Luceniuksen kausi päättyi keväällä MM-leiritykseen. Lopulta NHL:stä tulleet kokeneemmat pelaajat veivät pelipaikat joukkueesta.

 

–Ei siinä sitten enää samoista paikoista niiden äijien kanssa kilpailtu, paluulennot himaan ja kausi pakettiin.

 

KHL – sarja, jossa mitä tahansa voi tapahtua

 

Kauden 2010-11 päätteeksi Lucenius siirtyi Latviaan, Dinamo Riikaan, kahden vuoden sopimuksella. Seurajohdon kanssa käydyn palaverin perusteella ensimmäinen kahdesta sopimusvuodesta oli tarkoitus pelata nelosketjussa KHL:n ja Latvian tapoihin sopeutuen. Pieni jääaika ja vastuu söivät miestä, mutta lupaus kasvavasta roolista sai jaksamaan. Ja eittämättä uran siihen asti selkeästi paras tilipussi lisäsi motivaatiota.

 

Rooli oli täysin eri kuin se mihin hän oli Tapparassa tottunut. Veskarijäitä ei ollut, joten piti keksiä jotain muuta saadakseen peliaikaa.

 

–Pirun vaikea mukautua 20 minuutin jääajasta alle kymmenen minuutin mieheksi. Ei siinä ole samalla tavalla pelissä mukana.

 

Nolla-nollaa, kunhan omissa ei kolise.

 

Seurajohdon kanssa käytiin avoimesti keskustelua turhautumisesta. Lucenius ei saanut antaa itsestään kaikkea irti mihin olisi pystynyt. Seurajohdon lupaus kasvavasta roolista, seuraavan kauden mahdollisuudesta ja sai kuitenkin jaksamaan.

 

Kuvitellaanpa hetkeksi tilanne työelämässä, jossa ei työntekijältä odoteta mitään eikä anneta mitään. Sietämätöntä ja turhauttavaa. Kelle tahansa kiekkoilijalle hankala tilanne.

 

Lucenius puri hammasta. Ja nelosketjun roolissa valitettavasti myös mailan tuppia.

 

Hopean väri ei muutu murehtimalla

 

Seuraavan kauden parin treenipelin jälkeen päävalmentaja Pekka Rautakallio ilmoitti, että rooli ei tule muuttumaan. Rautakallion papereissa Luceniuksen kohdalle oli piirretty pitkä viiva.

 

Palo pelaamista ja kehittymistä kohtaan oli niin kova, että pettymys oli valtava. Toinen kausi nolla-nollan selviytymistä olisi pitkä aika tälle taiteilevalle jääkiekkoilijalle. Rahaa saisi ihan kivasti, mutta pelaaminen kiinnosti rahaa enemmän. Isompi tili sai jäädä. Pelaamaan piti päästä.

 

Suunnaksi Lucenius otti tutun kaupungin. Tappara sai alkukaudesta 2012-13 kovan paluumuuttajan. Pelaajan, jonka piti viimeistään sinetöidä Tapparalle varma mestaruus.

 

Vaikka kausi päättyi kirvelevään pettymykseen finaaleissa Ässille, oli se yksi Luceniuksen uran siihen asti vaikeimmista. Vastustajia pystyi harhauttelemaan, mutta mykoplasmaa ei.

 

–Mykoplasma opetti taistelemaan eri asioista. Henkistä kasvua tuli sillä kaudella kaikkein eniten. Ja oli se taas nuorelle pojalle muutenkin uudenlainen kausi. Oppi tulemaan vastoinkäymisten kanssa toimeen.

 

Ja kyllä siitä kaudesta on hyviäkin juttuja jäänyt Luceniuksen mieleen. Kolmannen finaalipelin voittomaali kuvaa Luceniusta pelaajana äärimmäisen hyvin: kun muut pelaajat odottavat sekunnin päästä alkavaa jatkoerää, harhauttaa Lucenius maalivahdin sivuun ja pussittaa voittomaalin täyden Hakametsän yllätykseksi.

 

–Pitkään oltiin kiinni kultamitalissa. Kyllä sitä muistelee lämmöllä, vaikka ei juuri hopeita laskeskele. Meiltä jäi se viimeinen ponnistus saamatta irti koneesta. Keskimäärin lienee mukavampaa kuitenkin voittaa se viimeinen peli.

 

Kauden viimeisen pelin häviäminen syö miestä. Mutta samalla se on juuri jääkiekko-nimisen lajin yksi hienouksista. Kaikki on lopulta niin pienestä kiinni.

 

–Mitä viimeisen pelin jälkeen on mielessä, tappion hetkellä? Tyhjä olo. Siitä hyvä ystäväni Olli Palola varmaan tietää enemmän. Kuten omasta mielestään monesta muustakin asiasta.

 

–Maajoukkueessa alle 18-vuotiaiden MM-kisoissa hopea oli helpompi käsitellä. Turnaus oli niin nopea pyrähdys, eikä meiltä odotettu mitään. Itse olin vieläpä tosi pienessä roolissa vuotta nuorempana mukana. Finaali harmitti, kun se voitto oli kuitenkin niin lähellä silloin. Välierissä kaadettiin Kanada, mutta USA:lta tuli takkiin.

 

Kaikesta näkee, että ammattilaiskiekkoilijaa tappiot harmittavat edelleen. Luceniuksen katse putoaa pöytään. Epämukava puheenaihe. Huoneen täyttää hiljaisuus.

 

–Liigassa se kausi on niin pitkä, että homma on ihan eri. Kesästä asti kaikki treenit, treenipelit ja runkosarja. Siihen mahtuu aika monta kiertoharjoitusta ja punttisalikäyntiä. Ja sitten se homma on maalista kiinni.

 

–Kyllä se viimeisen pelin häviäminen siinä vaiheessa tuntuu siltä, että vuosi painettu hommia turhaan. Kai sekin sitten kehittää. Ei sitä siinä pelin jälkeen osaa silti arvostaa.

 

Tappioita on turha muistella määräänsä enempää. Totuus on, että tappiot opettavat enemmän kuin voitot. Jääkiekkoa opiskellaan paljon videolta eri pelitilanteita kelaamalla. Mutta jotkut videopätkät jäävät katsomatta, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

 

–En ole kertaakaan katsonut sitä viimeistä finaalia nauhalta. Ei sillä ole mitään väliä, että olisinko voinut jossain tilanteessa kääntyä vasemmalle vai oikealle vai mitä olisi pitänyt tehdä.

 

Millaista on täydellinen jääkiekko?

 

Suomalaisessa kiekkokulttuurissa lasketaan paljon taktiikan ja hyvin harjoitellun joukkuepelin ympärille. Mitä lähempänä ollaan omaa maalia, sitä enemmän on yhdessä harjoiteltuja asioita pelissä mukana. Lucenius elää aisteilla. Hän lukee pakkien horjahtamiset tai kulmikkaat kääntymiset. Hän oivaltaa asioita.

 

Oivaltaminen vaikeutuu, jos valmentajan ohjeet sitovat liikaa. Pelistä tulee hidasta, kun joutuu ajattelemaan asioita liikaa. Käsijarru on silloin päällä, eikä oivalluksia saa hyödyntää. Jää paljon tilaisuuksia hyödyntämättä.

 

–Tietyt raamit pitää olla viisikolla ja joukkueella, mutta kyllä mä koen pelin helpompana, kun saa oivaltaa itse joitain juttuja. Jokainen pelaaja miettii tietysti eri lailla.

 

–Jos joku on vapaana jossain, niin kyllä mä sille lätyn heitän. Vaikka se ei menisikään ihan pelikirjan mukaan.

 

”Jokainen pelaaja pelaa omilla vahvuuksillaan”, on joskus joku viisas sanonut. Samaa sanoo myös Lucenius.

 

–Jos oot Patrik Laine, niin lauo. Jos oot Antti Pihlström, niin luistele. Jos oot Aleksander Barkov, niin älä syötä huonoihin paikkoihin.

 

–Välillä on tullut paskaa siitäkin, että on tullut tehtyä maali väärällä systeemillä. Useimmiten toki valmentajat antavat vapauden tehdä asioita hieman eri tavalla, johtuen mistä tahansa syystä. On mukana silti vanhan liiton koutseja, jotka eivät vapautta anna.

 

–Sentterin näkökulmasta sillä on iso ero, että saako laiturit ja pakit hakea paikkaa hyökkäysalueella vai pitääkö puolustajien pitää viivaa, yhden laiturin olla maskissa ja toisen laiturin varmistaa. On siinä syöttöpaikat vähän eri tavoin laskettavissa tämmösellä lyhyemmällä matematiikalla. Mihin siinä sitten sen lätyn heität. Jokaisessa pelissä on kolme erää aikaa rakentaa hyviä tilanteita sen sijaan, että menis 60 minuuttia äijät maalille ja heitettäis ison toivon kera kiekkoa maalille.

 

 

Parhaat pelit tulossa vielä

 

Kysyttäessä suoraan, että onko Lucenius pelannut jo parhaat pelinsä, vastaa sentteri rauhallisesti pohtien.

 

–En usko, että parhaat pelit olisi olleet siinä. Enkä halua uskoa. Kyllä ne meikäläisen kohokohdat pelillisesti ovat vielä tulossa.

 

Äänessä on rauhallisuutta ja varmuutta. Ei vieläkään katkeruutta, vaikka sitä koetan taas kaikin keinoin kaivaa hänestä esiin.

 

–Unelmoin pitkästä urasta. Ja siitä, että välttyisin isommilta loukkaantumisilta. Pitkä ura, terveenä ja hyvällä tasolla. Se on se mistä mä unelmoin.

 

Luceniuksen uran varrella on ollut loukkaantumisia, leikkauksia, sairasteluja ja huonoa tuuria. Oman mausteensa soppaan on tuonut kotimainen media, jonka julkaisemat artikkelit ovat välillä olleet aika räikeitä.

 

Onko media kohdellut reilusti Luceniusta?

 

–Ei varmaan… Se on median tehtävä. Vai mikä se median tehtävä lopulta on? Ehkä se on se otsikoiden tekeminen, klikkaukset ja myydyt lehdet.

 

Eikö se ole aika kova hinta klikeille? Ylipaino, laiskuus, epäurheilijamainen. Loukkaavia termejä, jotka on yhdistetty taitavaan sentteriin.

 

–Se on tän maailman meininki. Kyllä mä sen itse kestän. Käsittelen sen omalla tavallani, mutta kyllä mä äitiäni olen välillä saanut olla rauhoittelemassa.

 

–Fanit, selostajat, tietämättömät toimittajat ja muutkin saavat sanoa sanottavansa. Jäkis on julkinen ammatti ja julkinen laji, niin kyllä siitä saa jokaisella ihmisellä olla omat mielipiteensä. Siitä se on kiinni, miten hyvin ne asiat itse käsittelen.

 

Koittaa pitkä hiljaisuus.

 

–Jääkiekko on julkista hommaa. Enemmän tai vähemmän framilla ollaan koko ajan. Pienenä poikana ei sitä miettinyt näitä juttuja. Liigassa alkoi sitten valjeta, että mistä tässä on kysymys.

 

–Reenaat ja pelaat ja pelaat ja reenaat ja sitten ootkin lehdissä: olet tehnyt maaleja tai saanut pelikieltoa.

 

Ei ole äiti eikä mikään, jos ei suhtautuisi vakavasti siihen mitä omasta pojasta kirjoitetaan. Se on äidillinen juttu ja lienee geeneissä.

 

–Äiti elää aika henkilökohtaisesti nämä jutut. Kyllä äitiä on ärsyttänyt tietyt jutut.

 

Perhe – tärkein kaikista

 

Niclaksen pikkuveli Pekka on noussut kuluvana vuonna Tavastian lavalle basson kanssa. Eikä minkä tahansa bändin keikalla, vaan Pekan isän bändin, Peer Güntin kanssa.

 

–Pekka on miehistynyt muutamassa vuodessa älyttömästi. Pituudessa mennyt jo ohi minusta ja on se jonkun mimminkin löytänyt, joten silläkin saralla on meikää edellä.

 

Tyttöystävän lisäksi Pekkaa kiinnostaa basso. Pekan intohimossa on jotain samaa, kuin isoveljen intohimossa jääkiekkoa kohtaan.

 

–Bassosta se on innostunut. Ei päivääkään ilman rämpytystä.

 

Pikkuveli treenaa päivittäin uusia biisejä ja menee kovaa vauhtia. Sama juttu kuin isoveljellä jääkiekon kanssa. Ulkojäät, pihapelit ja hauskanpito. Basso, soittotreenit ja hauskanpito. Laji on eri, mutta hauskuus ja intohimo uuden oppimiseen yhdistää.

 

Isoveli oli toki Tavastiallakin ylpeä, mutta Pekan ensiesiintyminen Peer Güntin kanssa lavalla Liedossa oli vaikuttava. Pekka pääsi soittamaan Years on the roadin. Isoveljellä meni kylmiä väreitä pitkin vartaloa ja vähän tuli kuulemma myös kosteaa silmäkulmaa.

 

–Ekaa kertaa jännitin veljen puolesta. Yllättävän kylmäverinen suoritus.

 

Toinen keikka olikin sitten siellä tarunhohtoisella Tavastialla.

 

–Ei taida poikaparka tietää vieläkään, että mikäs paikka se Tavastia oikeasti on. Ehkä jonain päivänä sekin ymmärtää, ettei se ole mikään ihan perus kuppila missä tuli soiteltua.

 

Mitäs nyt sitten tapahtuu?

 

Kuluvalla kaudella Lucenius on tehnyt todella rumaa jälkeä kaukalossa. Lienee vain ajan kysymys, milloin joku Liiga-joukkue nappaa taiturin riveihinsä. Näin voisi ainakin luulla.

 

–Peliesitykset ovat olleet hyviä, mutta puhelin ei ole vielä soinut, Lucenius nauraa.

 

Lucenius on juuri nyt keskittynyt siihen, että voi päivä kerrallaan nauttia pelaamisesta ja elämästä.

 

–Hetkessä eläminen ja pelaamisesta nauttiminen ovat nyt pääroolissa. Viime vuosina se ei ole ollut ihan itsestäänselvyys.

 

Äiti puhuu edelleen siitä menetetystä NHL-sopimuksesta. Poika puhuu siitä, että hänellä on selkeä tavoite. Hän haluaa osoittaa, että pystyy pelaamaan jääkiekkoa korkealla tasolla ja sillä tavalla, että siitä nauttii. Peli-iloa hän ei halua enää ikinä hukata.

 

–Jollen minä täällä pysty pelaamisesta nauttimaan, sitten on kyllä peilistä vika etsittävä. Täällä on pelaajat, valmennus ja hallissa hommat viimeisen päälle. Tuttu kaupunki, jossa on perhe ja kavereita. Ei tarvii arjen asioista murehtia. Tai kyllähän näillä Mestiksen palkoilla hiukan pitää laskujen maksamista murehtia, Lucenius nauraa.

 

–Täällä multa vaaditaan, ja odotetaan, tulosta. Mutta myös annetaan mahdollisuus toteuttaa. Mä valitsen sata kertaa sadasta sellaisen vaihtoehdon. Täällä ei ole tekosyitä eikä syytä jossitteluun.

 

Jos pelin jälkeen Lucenius ei ole tehnyt ainuttakaan virhettä, mutta ei ole yrittänyt jotain erikoista ja luovaa ratkaisua, voimme yhteen ääneen todeta hänen epäonnistuneen. Onnistuneessa pelissä hän tekee virheitä, mutta tekee yllättäviä ratkaisuja pelitapahtumien oivaltamisen seurauksena.

 

Pitkässä juoksussa hyvä pelaaja jää silti plussalle, virheistä huolimatta.

 

Ja mitä äitiin tulee, hän on hyvin ylpeä pojastaan ja tämän tekemästä urasta.

 

 

 

Kiekkoterveisin, @oskuvaltonen

 

Kuvat: Shaun Duncan, Satu Nikki ja Osku Valtonen